Vili Vallaton

virtuaalihevonen - VH21-018-0802

Kesä ja kärpäset, ja hevoskaupat, siitä on pienet tätiratsastajat tehty. 2021 oli paljastunut jo varsin anteliaaksi vuodeksi, olihan kotiin parkkeerannut parikin uutta tammaa, mutta ei niillä tammoilla mitään tee, jos ei ole yhtään oreja! Siispä kiikarit käteen ja paimenpoikien vierelle kärkkymään naapuritilojen tammat varsoineen.
No ei vaitiskaan, tai ainakaan Vilin kohdalla, ei sitä löytynyt laitumelta. Se tuli ensimmäisenä vastaan, kun luin varsakuvien täyttämää suomenhevosryhmää. Vili Vallaton, koska Ville oli ja meni jo, eikä toista voinut enää Hipposta lahjomallakaan saada rekisteriin. Lapsuuden kesät, käsille sulava suklaa ja tahmainen jäätelö riittivät vakuuttamaan siitä, että Ville - anteeksi, Vili - Vallaton upposi meikäläiseen edelleen, ja laitoin viestiä Kesäkoskelle, varsan kasvattajalle, joka ihan mielellään sopi kauppapäivän heti luovutusiän kynnykselle.

Hörökorvainen Vili edustaa meidän harvalukuista pienorikantaa, ja hyvin edustaakin! Kukapa tälläistä sinttiä nyt voisi olla huomaamatta, sillä Vili kyllä pistää sellaiset näytökset pystyyn tarhassa ja niin kuuluvasti, niin kuuluvasti, että korvissa soi. Kai se kuvittelee olevansa isompikin orinretku, oikea kiihkeä ja kuumaverinen äijien äijä, mutta oikeasti se on vaan Vili, joka pelkää tuulessa repsottavaa pressua ja pörisee punaisille postilaatikoille ja syö salaa sen lemppareita, sokerikorppuja, joita sille aina livautan muiden näkemättä.

Vilissä on siis paljon uhoa ja tuhoa, paitsi että ei ole. Se huutelee kiihkeästi tammojen perään ja saattaa mukamas irvistellä muille oreille kuin mikäkin irvileuka, mutta Vili on oikeasti ihan mammanpoika. Vilin arkkiviholliseksi luokitellaan kaikki semmoinen, joka on pois paikaltaan, tai aina paikallaan, kuten pyykit kitisevässä telineessä tai auran katkaisema tienviitta tai ne punaiset postilaatikot, ja niille pitää aina muistaa päristä, joskus pysähtyä, ja hui kauhistus jos ne lepattavat tuulessa, niin siinä tapauksessa vähän väistääkin. Tarhassa se saattaa rynnätä kaukaisuudesta kohtipäin tukka putkella, mutta sitten se hidastaa hyvissä puolimatkassa ja kipittää kiltisti taskuille etsimään korppuja. Vili hoidetaan karsinassa, ei käytävällä, siksi, että se lopettaa muille pojille irvistelyn, ja sekin vain siksi, että sen kerran, kun Vili oikeasti ärsytti sopivaa oria, se sai turpaansa niin että kuului. Vili siis kuvittelee olevansa, vaan ei ole, ja vaikka sen kanssa saa olla tarkkana näissä asioissa, kunhan ne on kondiksessa, elämä Vilin kanssa on kivaa. Vili on oikeasti ihan super herttainen otus ja hellä, nauttii lääppimisistä ja sokerimössöisistä suukoista karsinassa muiden katseilta piilossa. Tuttuja hoitotoimenpiteitä se ei enää vierasta, loimittamista ehkä pikkaisen, mutta sitä tehdäänkin niin harvoin.

Vili on oikeastaan ihana ratsu, vaikkakin edelleen sen kanssa saa olla silmät selässä ympäristönsä että seuransa suhteen. Kun muita oreja ei näy eikä kentällä lepata pienoreja syöviä viirejä, voi Vili keskittyä ihan täysillä ratsastajaansa ja tekemiseen, ja siitä jos jostakin tämä pikkuori nauttii. Yhteisestä tekemisestä, jes!
Vili ei ole ehkä tasokkain kouluratsu, mutta sitäkin yritteliäämpi. Se on varmasti yksi nöyrimmistä oreista tallissa ja se antaa 110 prosenttia itsestään, joka kerta, kakskytviis tuntia vuorokaudessa. Vilillä on siis mukavan yhteistyönhaluinen asenne ja liikkujanakaan se ei ole pöllömpi; kolme laadukasta askellajia, eteenpäinpyrkimystä ja reaktiokykyä. Vilin bravuuri olikin lopulta ihan selvästi kaikki askellajivaihdot sun muut niihin liittyvät tehtävät, ja mitäpä sitä turhaa pikkuoria sekoittamaan sen isommilla tehtävillä, kun jossakin oltiin jo neroja.
Esteet on ehdottomasti Vilin yksi suuria lempparitouhuja, paitsi silloin, kun niissä on jotain puomista poikkeavaa mukana. Viirit sun muut härpäkkeet on Vilistä ihan kamalia, ja kisoja ennen se vaatiikin tiukkaa totuttelua niihin. Maastossa viirien virkaa ajanevat puista lentoon pelmahtavat linnut ja tirpat, joita pitää ainakin vähän mulkoilla. Olisi kuitenkin ihan tylsää, jos oria ei hyppyytettäisi, sillä niin se siitä näin muuten pitää. Ja Vili on hyvä siinä, mistä se pitää. Edelleen nöyrä, reaktioissaan nopea ja nopeasti matkaa taittava Vili on just hyvä alle metrin radoilla, hyppy riittää just sopivasti korkeudeltaan ja horjumisiin on vähän enemmän varaa, kunhan ponnistusvoimat on kohdillaan.

Vilissä olisi ihan täydellistä, jos se olisi vielä hyvä kisahevonen. Mutta koska se ei ole erityisen lehmänhermoinen ja reagoi hyvin muutoksiin, ottaa se luonnollisesti vähän stressiä kaikista semmoisista jutuista kuin lastaus, matkustus, kisapaikat. Eli kaikesta oleellisesta, mitkä liittyvät kisatilanteisiin ja -paikkoihin. Ei se nyt suoranaisesti panikoi, kunhan on kuin orpovarsa ensi kertaa yksin maailmassa, ja tukeutuu siis hyvin paljon kisatiimiinsä luottamuksensa pönkittämiseksi, ja silloin ei kuulkaas Vili huutele orien perään. Vili ei olekaan stressaavan kilparatsastajan hevonen, vaan varman, kaiken kokeneen vanhan korpun, kuten meikätytön. Silloin Vili osaa jättää kisatilanteiden pelottavammat puolet sinne takaraivon puolelle ja kohdistaa huomionsa mielummin niihin mukaviin juttuihin, kuten bonusherkkuihin ja ekstrapitkään hoitohetkeen.

Sukutaulu

Vili on tarjolla jalostukseen tuontisukuisille suomen(pien)hevostammoille.
❈ 11.02.2022 syntynyt tammavarsa Valokylän Sydänvalta, emästä Sydänkäpy KTK-II
❈ 11.02.2022 syntynyt tammavarsa Ruusupöly, emästä Ruusuöljy KTK-III

Kilpakalenteri

näyttelyt

13.07.2021 Hiivurin Suomenhevoset / tuomari alaera / 12/12
22.07.2021 Kurjenpesä, erikoisnäyttely / tuomari Lissu T. / 12/12 irtoSERT
24.07.2021 Kurjenpesä / tuomari Lissu T. / 12/12, SA

Päiväkirja

08.12.2021 päiväkirjamerkintä © Kielo

Valokylän talli ja Anja Pulska olivat suhteellisen uusia tuttavuuksia minulle, mutta meistä oli Anjan kanssa tullut hyviä ystäviä tosi nopeasti, joten olin lupautunut hieman virittelemään heidän hevosiaan maastoesteille samalla, kun tulisin heidän viikonloppuvalmennukseensa Kaapon kanssa. Ajoin siis noin päivän verran pohjoiseen jo tiistaina, vaikka valmennukset alkaisivat vasta perjantaina.

Keskiviikkoaamuna pakkasta oli yli 20 astetta, mutta olin varautunut neule- ja villapaidoilla, ja toppatakilla. Kylmä ei siis päässyt yllättämään, vaikka olin Ruhonniemessä tottunut paljon lauhkeampaan säähän. Pakkasaamun kunniaksi minulla oli tomera olo, joten otin härkää sarvista ja aloitin viritysprojektini Vilistä. Oikeastihan Vili oli kuulemma tosi kiva hevonen, se vain reagoi ihan kaikkeen ja pelleili, kun oli yleisö, jolle pelleillä.

Vili oli isot korvat hörössä vastassa karsinassaan, kun aamuruokien jälkeen menin hoitamaan sitä kuntoon harjapakki kädessä. Tervehdin pientä oria ja annoin sille salaa namin, kun siirryin sen karsinaan. Laskin harjapakin maahan ja etsin pakista kumisuan, jolla aloin harjaamaan oria läpi sillä välin, kun se hamusi taskujani lisänamien toivossa. Namijahti piti sen kiireisenä koko harjaamisen ja vielä varustamisenkin läpi, ja ori näytti hieman hölmistyneeltä, kun se tajusi, että sille oli tyhjästä ilmestynyt satula, suitset ja vielä suojatkin.

Vili oli onneksi pienhevosten isommasta päästä, mutta meinasi silti olla hirveän pienen tuntuinen minulle, pitkä kun olin. Oria itseään ei näyttänyt haittaavan, sillä se kulki reippaasti eteenpäin lumessa, korvat osoittaen menosuuntaan. Aamu oli hiljainen, joten Vilikin oli rennolla mielellä, eikä nähnyt mörköjä joka puun takana. Punarautiaalla oli kiva askel, joskin aika pieni verrattuna omiin suurempiin hevosiini, kuten Kaapoon tai Armoon.

Ori vetreytyi kuin itsestään, ja lähdin sen kanssa maastoesteradalle. Aloitin sen kanssa ihan pienimmistä esteistä, ja Vili oli innoissaan tekemässä. Se pomppasi esteiden ylitse ongelmitta, lumi jalkojen alla narskuen. Välillä se jäi ihmettelemään maastoesteitä, joiden vihreys oli kadonnut näin talvella, ja jäljellä oli vain kurjia oksia, mutta pääasiassa se näytti minulle parasta puoltaan, enkä ollut ihan varma, mitä Anja oli oikein höpissyt, tämähän oli pienhevoseksi oikein loistava peli. 

Paluumatkalla Vili sitten näyttikin, mistä kiikasti. Kiersimme oritarhan melko kaukaa, mutta selkeästi emme tarpeeksi kaukaa, sillä Vili alkoi machoilemaan tarhan oreille. Se uhosi ja puhisi, joten yritin ohjata sen mahdollisimman vilkkaasti takaisin talliin. Pikkuorin kierrokset nousivat ja se oli varsin ärsyttävä jo siinä vaiheessa, kun pääsimme talliin. Telkesin Vilin karsinaansa, otin siltä varusteet ja annoin orin rauhoittua karsinassa hetken, ennen kuin se pääsi tarhailemaan.  

Vilin kuvat © kuvaaja ei halua nimeään mainittavan, kiitos!
Vilin tekstit © omistaja, ellei toisin mainittu