Kiulu

virtuaalihevonen - VH24-018-0348

On taas myönnettävä, että yhtään hevosta ei pitänyt ostaa, mutta tämän nimen nähtyäni olin jo ihan myyty ja valmis kirjoittamaan kauppakirjat. Kuten yleensäkin.
Kiulu oli silloin parivuotias liinakko, melko romuluisessa kasvuvaiheessa (josta se ei valitettavasti koskaan kasvanut ohitse) ja hirveän herttainen laitumelta vastaan jolkotellessa, kun sitä olin mennyt myynti-ilmoituksen perusteella katsomaan. Se hamuili ilahtuneesti, mutta varovasti sokerikorppua kämmeneltä ja antoi koskea läpi jalat, selän ja hännän, kulki sievässä lieassa traileriin ja ulos eikä tuntunut vierastavan yhtään minunlaistani lapinnoitaa. Myyjän esitellessä vielä myöhemmin kahvipöydän ääressä papereita ja melko tuoreita puhtaita jalkakuvia naputin viestiä iltavuorolaiselle, että laittaa tammapuolelle tyhjän karsinan valmiiksi.

Kiulu on se minun ruma ankanpoikaseni, josta ei koskaan kasvanut suurta ja komeaa joutsenta, vaan tuikitavallinen pullasorsa. Ja se kyllä riittää minulle; ruoka-aikaan kotona, vakaasti vaappuva suomenhevostamma on ilo harmaantuvalle silmälleni!
Suvun puolesta en Kiulusta koskaan ihmeellistä toki odottanutkaan, joten odotukset olivat melko realistiset liinakon suhteen muutenkin. Halusin siitä asiallisen ja luotettavan harrastekaverin, jolla pääsi kolmella eri nopeudella ja erilaisissa ympäristöissä, ja sitä minä siitä sainkin, kenttäpelin ja pulkanvetohevosen senioritalolle ja päiväkotiin. Pelkäämätön, tasapaksun tasainen Kiulu siis omalla tavallaan lunasti juuri ne lupaukset, jotka pitikin.

Kiulu on todellakin perinteikäs suomenhevonen, sellainen, jolle käy ja kelpaa kaikki. Matolääkkeetkin se syö yhtä suurella ruokahalulla kuin jokapäiväiset kauravellinsä, ja tarhassa se löytyy aina parkista heinänjakopaikaltaan imuroimasta mielikuvitusheiniään. Se piti melko pian siirtää saavuttuaan nimittäin vapaalta paalilta tarkkailtuun ruokailuun, ja edelleenkin olen varma, että silloin imaistut heinät jämähtivät ikuisesti tämän tamman pieneen ja pyöreään runkoon. Toki nykyään ollaan saatu rasvaprosentti siihen pisteeseen, ettei meidän eläinlääkäri kuin mulkaise sen suuntaan.
Onneksi Kiulun ahneus ei ole tuonut mukanaan niitä perinteisesti nähtyjä ja koettuja resurssiaggressiivisuuksia, eikä se juurikaan hätistele tarhakavereitaan niiden ruokien perästä. Sitä aikaa, mitä se ei kuluta norkkumassa syöttöpaikalla, se kyhnöttää muiden keskiössä sateen-, tuulen- ja lumensuojassa sulassa sovussa, kunnes vatsassa taas kurnahtaa.
Hyväpataisena hevosena Kiulu on yhtä miellyttävä toveri ihmiselle, siitä viis, mitä hän onkaan tamman kanssa toimittamassa. Perinteiset rutiinihoidot, kengitykset ja rokotukset ovat kaikki aivan yhtä mukiinmeneviä toimintoja Kiululle, ja mikäs sitä ilahduttavampaa, kuin nyhtää heinäverkosta välipalaa kisapaikalla groomin letittäessä sen vähäistä harjaa.

Omalla tavallaan ahkerasta ja virkeästä tammasta oli suorastaan yllättävän helppo kouluttaa ratsu että ajohevonen, eikä se ollut lainkaan niin laiskanpulskea, kuin pelkäsin. Toki kyllä Kiulu ottaa mieluusti myös lunkisti, jos niillä mielillä liikutaan, mutta on se myös hirvittävän reipas yksilö. Moottorista löytyy virtaa juuri sopivasti eikä liiaksi, ja se soveltuu erinomaisesti vähän kaikentasoisille ratsastajille, sillä paukkujakin löytyy siinä, missä se on yhtä tyytyväinen kehän kiertoon.
On kyllä myönnettävä, että Kiulu ei ole se avuille herkin hevonen, ja valitettavasti siksi kouluradat tyssäsivät melko alkuunsa Helpon C:n perus pyörähdyksiin. Se on kuitenkin hyvätahtinen ja eteenpäinpyrkivä, ja ratsastajalle nöyrä, mikä paikkaa kyllä tarmokkaasti herkkyyden puutetta. Selkein avuin ohjattuna se on siis erittäin kiva ja reipas aloitusratsu uudemmallekin ratsastajalle.
Kuten moni muukin rotuisensa, Kiulukin syttyy aavistuksen enemmän esteillä, niin radalla että maastossa. Se on yllättävän ketterä ja ponteva kokoisekseen ja vauhtivaihteessa on aina säätämisen varaa, kun sitä tarvitsee. Hypyt tulevat sille luonnostaan, joskus hieman ennenaikaisesti mikäli ratsastaja nojaa liikaa Kiulun arviointikykyyn, mutta ylitykset ovat sitten korkeintaankin rimaa hipoen onnistuneita ja varmoja. Irtohypyttäessä Kiulu on päässyt metristäkin, mutta kilparadoille valitsimme turvallisen, varman kasikymppisen korkeudeksi, jottei tamman tarvitse ponnistella liikaa hyppyihin ja jaksamista löytyy vielä ajan puolestakin. 

Sukutaulu

Kiulu ei ole vielä tarjolla jalostukseen.
❈ 00.00.0000 syntynyt varsa niminen meriitti, isästä niminen meriitti

Isäori Kiuasta ei kyllä voi kehua rotunsa rakennekukkaseksi, sillä näyttelystäkin nippa nappa kolmospalkinnon saanut ressukka on rehellisesti kaukana jalostusyksilöstä. Isopäinen, muuten hentoluinen ja pitkärunkoinen ori näyttää aivan lapsen vahaliitutulkinnalta hevosesta! Ei siis ihme, ettei sillä ole yhtä päähänpistona tehtyä varsaa enempää, vaikka muuten se oikein sympaattinen rotuyksilö onkin; rehellinen ja nöyrä, lapsiystävällinen koko perheen harrastehevonen. Sen selässä on opetettu lapset ratsastamaan ja viety reellä joulukirkkoon, käyty lähitallin harjoituskoulukisoissa ja pompittu koivunrunkotolppien ylitse. Ja näillä näkymin näissä hommissa Kiuas jatkaakin hamaan loppuunsa asti, johon on toivottavasti vielä monta kymmenystä vuotta.
Isänisä Halko se on jo rakenteeltaan kehuttavampi; ihan kolmosen kantakirjaori, jolta löytyy toki kaikki rotunsa helmasynnit niitä etsivälle. Pitkä, matalaraajainen ja jaloissakin on sanomista, ihan muutaman listatakseni. Silti, kantakirjan palkinnossa ei ole vähättelemistä, ja Halko on päässyt jättämään nimensä muutamaan hassuun sukutauluun. Halkossa onkin tainnut rakennetta enemmän miellyttää sen  luonne (ja edullisuus), sillä oria on markkinoitu erinomaisen monitoimisena aina ajosta ratsastukseen. Tulevaisuudessa tuskin Halkoa enää saakaan, sillä jalostuksen kustannustappiot ovat vakuuttaneet ruunauksen puolesta, jonka jälkeen se jää ratsastuskoulun alkeistuntihevoseksi mukavan, nöyrän luonteensa ansiosta.
Emänisä Tiuku se vasta tuikitavallinen suomenhevostamma onkin; laiskanpulskea tätiratsu, jonka kanssa omistaja nauttii köpömaastoista ympäri vuoden. Varsinaisesti tavan raudikolla ei siis ole tehty mitään eikä sitä ole yritetty ratsastaa millekään tietylle tasolle, mutta kyllä se kuulemma on puolimetriset pomput ja pelto-ojat tarvittaessa maastossa ylittänyt. Luonteeltaankin Tiuku on hyvin tusinatavaraa; nöyrä ja ahne. Rakenteeltaankaan siitä ei ole erityistä kerrottavaa; ei mitään hirveän upeaa tai kamalaa, joskin harvinaisen heppoinen suomenhevoseksi, ehdottomasti enemmän sellainen silakkamalli. Yhden varsan Tiuku teki kolmivuotiaana kasvattajallaan ennen myyntiä tätikotiinsa, eikä ainakaan toistaiseksi omistaja ole suunnitellut suuremmin uusia varsakesiä.

Emä Kirnu jatkaa tätä samaa tavallisten harrastesuomenhevosten linjaa. Toki se on paljon enemmän jo rakenneyksilökin, ja varsanäyttelyissä arvioituna ihan kiinteä kolmosen raudikko uhkeine muotoineen ja lautasenkokoisine kavioineen! Oikea työhevonen pienhevosmitoissa. Luonteeltaan Kirnu on kuulemma melko ahkera ja tekee omistajansa mukaan verenmaku suussa, vedettiinpä sitten lumiauraa tai maastorallia pellolla ratsastaja selässä. Kirnulla tehtiin myös yksi jälkeläinen omistajan mentyä (ei-niin) halpaan lankaan siitä, että tamma pehmenee varsottuaan, mutta enempää tuskin on tulossa, sillä Kirnusta on edelleen yhtä kuiva kaveri, ja varsomiskulutkin olivat turhan tyyriit pelkälle harrastajalle.
Emänisä Vati oli työhevonen henkeen että vereen, oriksi tyypillisen putkiaivoinen ja huumorintajuton. Se kirjattiin ihan kantakirjayksilöksi kakkosella niiden perinteisten väkkäräjalkojen ja lyhytkaulaisuusmainintojen kanssa, ja eniten pisteitä ropisi lopulta järkkymättömästä luonteesta ja työinnosta, jos sitä itsepäiseen lipsuvaa tekemistä sellaiseksi voinee kutsua. Pienhevoseksi se oli erittäin massava ja suuntatyypillisen jykevä, ja sitä käytettiinkin pukille parisen kymmenystä kertaa erityisesti pienten ja hentojen tammojen kesken. Vatia käytettiin melko yksitoikkoisesti pelkässä peltoajossa sekä reki- ja kärryhevosena, olihan omistaja vanhan kansan vaareja ja yhtä huumorintajuton työmies kuin hevosensakin, ja sinne Vati sitten lopulta kuukahtikin, 28 vuoden iässä kesken kynnön suorilta jaloilta.
Emänemä Sorja on yksi niistä pienistä ja hennoista tammoista. Tavan merkitön rautias, jota yritettiin raviradalle ensivuosinaan ja sittemmin kasvattajan pari kesää jalostamana se jätti pari varsaa jälkeensä ennen myyntiään ratsastuskoululle tuntihevoseksi. Luonteeltaan varmajalkainen ja oikea viilipytty, juuri sellainen, mitä aloitteleva ratsastaja tarvitsee, ainakin koulun 2000-luvulle jääneiden nettisivujen mukaan. Suttuisista videoista voi todeta Sorjan melko etupainoiseksi ja uraa kyntäväksi, mutta terhakkaasti korvat höröllä tekeväksi tyypilliseksi suomenhevosyksilöksi. Ratsastuskoululla Sorja varsoi vielä viimeisen kerran ennen huhuttua eläköitymistään, jonka jälkeen oletettu on, että tamma viettää oloneuvoksen päiviä samaisella tilalla, sillä ainakaan kuolinilmoitusta ei ole vielä julkaistu.

Kilpakalenteri

näyttelyt

00.00.0000 paikka / tuomari / tulos

kenttäratsastus
00 sijoitusta, joista 00 voittoja

00.00.0000 kutsu / taso / 00/00

Päiväkirja

00.00.0000 päiväkirjamerkintä © ()

teksti teksti.

Kiulun kuvat © VVK, kiitos!
Kiulun tekstit © omistaja, ellei toisin mainittu