Viiksekäs Villavuohi

virtuaalihevonen - VH21-018-1511

Kaikki alkoi eräästä kohtalokkaasta päivästä, kun Susirajasta ilmoitettiin, että se oli nyt loppu. Tai no, eihän niin ikoninen talli kuin Susiraja minnekään katoaisi, mutta siirtyisi hiljalleen taka-alalle kaiken saavuttaneena, ja minulle tuli ihan hätä, etten ehtisi koskaan saada susrajalaista suomenhevosta, koska kyllähän semmoinen jokaisella itseään kunnioittavalla suomenhevoskasvattajalla piti joskus olla! Niinpä, kun viimeiseksi (väitetysti) jäävät myyntiin jalostetut varsat haettiin jostain pihaton piiloista edustuskuviin ja lyötiin nettiin imartelevine saatesanoineen, iskin kiinni ja tarjosin hyvin (huonosti) nimetyimmästä varsasta. Okei, kyllä minä siinä ihan muutakin näin kuin nimen, mainittakoon vaikka suku, mutta muuten kuvasta sain pääteltyä, että jossain siellä varsan talvikarvan alla oli ihan mukavan jämäkkä ja vahvaluustoinen hevosenalkukin. Ja hei, susrajalaiset naiset lupasivat, että tämä jos joku oli kiltti ja tyyni luonteeltaan, ja minä olen ihan heikkona lupauksiin kilteistä ja tyynistä hevosista.
Susrajassa selvästi koettiin yhtä suureksi vääryydeksi se mahdollisuus, etten koskaan saisi omistaa villavaa kasvattivarsaa, joten piakkoin minulle pirauteltiinkin kertoen, että varsan voi tulla noutamaan heti vieroitusikäisenä, ja minähän onnesta (ja Pihviön innoittamasta roskaruoasta) pyöreänä odotin kuin kuuta nousevaa luovutusikää ja varmistin, että klipperi oli öljytty tulevia talvia varten. 

Tiedättekö ne hevoset, jotka tunnistaa heti tuntematta niitä entuudestaan? Viiksekäs Villavuohi eli Vissi on just sellainen hevonen. Talvella enemmän karvaa kuin hevosta klipperin laulamisesta huolimatta, ja turpakarvojen tilalla tällä on semmoinen pullasuti, että Taalasmaakin kalpenee rinnalla. Vaan ihan niin temperamenttinen suomalainen mies ei ole kyseessä, vaan Vissi on yhtä pehmoinen tyyppi kuin näyttääkin.  

Pehmyttä ei pidä nyt sekoittaa kuitenkaan missään nimessä pelokkuuteen tai heikkoon hermorakenteeseen; ehei, Vissi on sellainen kiva pehmo tyyppi, lempeä, paijattava, hellä, mitä synonyymejä sanalle haluaa käyttääkään. Vanhempiinsa tulleena ori on osoittanut olevansa oikea hyvänmielen hevonen, semmoinen perus luotettava, rakastettava suomalainen, jonka kanssa voi harrastaa kaikkea puskamaastoilusta pulkanvetoon ja kilpakenttien kuluttamiseen. Vissi tekee kaikkea yhtä mielellään ja tahtoo sinunkin viihtyvän!

Vissin leppoisan ruunamainen luonne tekee tästä yhden mukavimmista hevosista; kasvattajakin jo tiesi, että tässä on suosikkihevosen ainesta! Tiedättekö, semmoinen ori, että uskaltaa antaa lapsienkin sukia tätä ja ihan irrallaan, luoden seuraavan sukupolven suomenhevoshulluja heppatyttöjä. Vissi osaa viihtyä ja seurustella ihmisten kanssa tuntitolkulla tekemässä vaikka ei mitään, toki toisinaan ajan saa kulumaan vähän sutjakammin hiukopalaheiniä mutustellessa, mutta ilmankin pärjää. Emänsä tavoin tämä jakaa ekstrakarvaisia pusuja niin hoitajalleen että kengittäjälleen siinä kiitoksen tullessa, ja näin muutenkin hoitotuokioiden aikana ehtiessään. Samoten se jakelee loppasuisia tervehdyksiään ohikulkijoille tilaisuuden tullen, kun on siirryttävä narussa paikasta yks paikkaan kaks, ja Vissi varmaan kulkisi ilmankin naruja, on ehkä kulkenutkin, vähän harhaillen kesäisin tienlaidan puoleen, mutta kiltisti kuitenkin mukana kävellen. Silläkään ei ole väliä, mikä lopullinen päämäärä on, oli se sitten kesälaidun tai kuljetuskoppi, Vissi tulee varmasti yhtä rattoisalla tahdilla perille kumpaankin.  

Kuten tuumattu, Vississä on semmoista mukavaa tasapaksuisuutta, jotta sen kanssa on kokeiltu kaikki mahdolliset ratsastuksen ja kärryttelyn muodot, orin hermorakenne kun kestää kaiken hömppäajelusta kouluratsastusklinikkaan. Kapasiteetin puutteesta tätä joku voisi mennä haukkumaan, mutta meille on riittänyt ihan hyvin Vissin Helppo A ja ysikymppinen, semmoinen perustason kilpahevonen, joka suorittaa aina yhtä varmasti ja mielellään.
Liikkujana Vissi ei ole sieltä ihmeellisen näyttävästä päästä, mutta sen sijaan se on tasainen ja matkaavoittava, joka on just mukava istua. Ori on myös hyvin eteenpäinpyrkivä ja mielellään tekevä, joskus vähän turhaakin mielistelevä ratsu, jonka kanssa pärjää kyllä aina vähintäänkin hyvin sileällä. Vissi on myös suht hyvin hallittava kouluratsu, toki kyllähän tämä näin raskaana pelinä saattaa kokemattomissa käsissä levitä vähän kuin Jokisen eväät vähän molempiin suuntiin, mutta orilla on yllättävän hyvä luonnollinen ryhti ja se on helposti koottavissa, eikä tasapainon löytäminen vaadi juuri sen suurempia ponnistuksia ratsastajalta, semmoinen perus osaaminen riittää, ja Vissi antaa anteeksi sen, mitä ei vielä osaakaan.
Koulussa tämä on vähän parempi kuin esteillä, mutta ei tämä huono ole hyppääjänäkään; parempi kuin vanhempansa, ja sehän se on aina se tavoite. Vissillä on samaa pelisilmää esteille kuin vanhemmillaankin, ei säiky turhia eikä nirsoile lähestymissuunnan tai esteen ulkomuodon suhteen, ja nousee tällä jalka, toisinaan saisi nousta vähän reilummin, mutta kyllä tämä tasollaan pärjää. Siinä ei siis mitään ongelmaa, Vissi etenee ja ylittää. Sen sijaan järkikin sen jo sanoo, ettei tämmöinen raskaampi suomenhevonen ole se kaikista notkein tyyppi, ja Vissi tarviikin tilaa tiukkoihin käännöksiin ja mielummin valitseekin sitten reitin ja vauhdin, jolla orille sitä tilaa suo, mutta näin muuten oikein mukava ja luotettava tyyppi koko hyppyhommaan.
Kuten aloitettiinkin, Vissi on ihan kympin hevonen maastoon, oltiin siellä sitten vetämässä maastorataa tai suksilla kiihtävää hiihtäjää, ja orin lempparilaji taitaakin olla rauhassa ravattu sunnuntain kärrylenkki luonnon siimeksessä, ja vähemmän yllättäen, niitä tälle suodaankin aika ruhtinaallisen useasti. 

Vissi on hyvin pitkälti oma sama itsensä paikasta tai tilanteesta huolimatta, eli kisaympäristökään ei juuri orin hermoja kiristä. Kuten sanottu, Vissi lastautuu ja matkustaa kuin unelma, esiintyy tasapaksusti edukseen ja pärjää niin hyvin kuin pärjääkään, mutta aina sen suorituksesta jää hyvä mieli. Summa summarum, Vissi on ihan unelmahevonen monella tapaa ja monessa tilanteessa. 

Sukutaulu

Vissi ei ole vielä tarjolla jalostukseen.

Kilpakalenteri

näyttelyt

00.00.0000 paikka + muut tiedot

Päiväkirja

10.12.2021 päiväkirjamerkintä © Kemiina

Tässä on sitten Viiksekäs Villavuohi eli Vissi", Humutin jatkoi hevostensa esittelyään. "M-mikä Viiksi?", nielaisin glögiä väärään kurkkuun, kun kuulin raudikon orin nimen. Humutin alkoi nauramaan. "Niin, Viiksekäs Villavuohi", ja tiesin heti, että eihän tämä hevonen voisi olla kenenkään muun kuin Lissun ja Narrin kasvatustuotantoa. Jo nimensä perusteella, mutta myös sen, että Vissi oli aivan susirajalaisen näköinen. Oikeastihan minun olisi pitänyt tarkemmin tutustua Sippeen, mutta se unohtui heti, kun huomasin, tai siis kuulin, Vissin. Se oli melko suuri; kirjaimellisesti korkeudeltaan ja leveydeltään; mutta silti jalo ja ylväs.

Mikä se perimmäinen tarkoitukseni Valokylän tallin vierailulle oli, niin sitä en tiennyt. Halusin tulla tervehtimään pitkästä aikaa Humutinta sekä rupattelemaan kuulumisia. Reissuni sai kumminkin yllttävän käänteen, kun yhdessä tuumin päätettiin, että nyt täytyisi lähteä peltolaukkailemaan! En rehellisesti sanoen muista, milloin viimeksi olin noussut hevosen selkään, sillä nykyään harrastukseni rajoittui hyvin paljolti ravureiden treenaamiseen. "Kerrankos tuota!", hihkaisin ja jatkoin, "mutta mulle Vissi! Se on vissihin varma asia". Humutin naurahti ja nyökkäsi. "Pidä hyvänäsi".

Tunnelmaan sopien otti Humutin ratsukseen Herra Huopikkaan; se sopi nimellisesti aika hyvin yhteen Vissin kanssa, mutta myös näihin mielettömiin Lapin maisemiin. Huopikas oli myös ihan hieno, mutta kyllä Vissi oli vielä komeampi. Vaikkakin pyylevä olikin. Huopikas muistutti enempi kilpahevosta entä lajitoverinsa, mutta yhtä kaikki.

Siinä pihassa seisoi kaksi orihevosta vierekkäin. Uskomatonta. Molemmat olivat aivan tyynen rauhallisia eikä tietoakaan mistään kukkoilusta tai testosteronihuuruissa karjumisesta. Mietin vain mielessäni, että olisipa omanikin tällaisia... "Hoplaa!", lausahdin ja nousin Vissin selkään. "Taivas varjele, melekheen ratkesi pöksyt!", kiljahdin. Humutin repesi makeaan nauruun: "Ei liene olisi pahitteeksi ostaa uusia housuja. Tai siis... pilkkihaalareita", hän ivasi. Kyllä, minulla oli päälläni ikivanhat pilkkihaalarit, joita käytin ajaessa ja jotka jo olivat muutaman kerran ratkenneetkin. Silti, parhaimmat koskaan!

Orit kävelivät eteenpäin tyynen rauhallisesti. Lumi narskui raudoitettujen kavioiden alla ja hengitys tuotti ilmaan höyryä. Pakkanen kipristeli poskipäitä, mutta siitä huolimatta hymy ylettyi miltei korviin asti. Painoin pohkeeni kiinni Vissin kylkiin ja keräsin ohjia. Ori nosti tarmokkaan ravin ja vastoin luulojani, se oli oikein reipas ja tahdikas. Rinnalla rummutti Huopikas Humuttimen kanssa.
Käännyimme tieltä runsaslumiselle pellolle, jossa hevoset joutuivat todenteolla nostelemaan jalkojaan. Hymyilin Humuttimelle ja annoin Vissille laukkapohkeet. Se laski painonsa takajaloillern ja ponnisti siitä koko rungollaan eteenpäin. Hevonen hypähti siltä seisomalta reippaaseen laukkaan, Huopikkaan reagoidessa tapahtuneeseen hieman viiveellä. Vissin harja osui kasvoihini ja lumi lensi sivuille muistuttaen kuohuvaa merta.

Laskimme hevoset ravin kautta käyntiin ja pysähdyimme hetkeksi keskelle peltoa. Kummallinen rätinä täytti ilman. "Katso! Revontulia!", Humutin huomautti ja siirsin katseeni horisonttiin. Taivaan todella täytti oikea väriloisto ja niistä lähtevä humina oli aivan mieletöntä. Pyörittelin Vissin hampoujouhia vanttuillani ja silitin sen kaulaa. "Kiitos te kaikki kolme, tätä mä niin tatvitsin!"

Vissin pää- & rakennekuvat © Tilli ja liikekuvat © kasvattaja, kiitos!
Vissin tekstit © omistaja, ellei toisin mainittu