Nokipannukahvitus

virtuaalihevonen - VH22-018-0628

Minut varmastikin tunnetaan hevospiireissäkin kahvin suurkuluttajana, sillä harvoin reissatessa isäntä- tai emäntäperhe pääsee minusta eroon ennen kahvikupillista (tai kahta...). Myös meille eksyneet tietävät, ettei täältä lähdetä ennen pullakahveja! Siksi siitä onkin tullut eräänlainen sisäpiirin vitsi, meikäläisen kroonisesta kahvihampaan kolotuksesta.
Ei siis ole yllättävää, että kolotus alkoi heti lukiessani Nokipannukahvituksen nimen. Siitä oli julkaistu muutama kuva erään sosiaalisen median ryhmään, ja minä niin ihastuin heti piskuiseen tammaan. Kukapa ei; se oli harvinaista herkkua, niin väriltään että suvultaan, ja sopiva käyttöön kuin näyttöön, mikäli oli vanhempiinsa tullut. Otinkin rohkeasti (vai kenties röyhkeästi) yhteyttä kasvattajasetään, Hugoon, kysellen varsan tulevaisuuden kuvioista, ja kuultuani sen menevän myyntiin, aloin sovitella reissua Hyvinkäälle, kahvikupposen ääreen tietty.

Nokka on ehkä kooltaan meidän pienimmästä päästä, mutta persoonaltaan varmaan yksi suurimmista! Sen suloisen ponimaisen kerroksen alta paljastuu varsin vikkelä, nokkela Nokka, jonka turpa ja jalat ovat aina pää kolmantena jalkana menossa - minne, se selviääköön vasta määränpäässä, jos Nokalla sellainen koskaan olikaan.

Nokka on niitä hevosia, joiden elämä on pelkkää vilinää ja vilskettä, jotka eivät osaa seisoa paikallaan harjattaessa (puhumattakaan kengityksistä tai madotuksista!) tai pysähtyä karattuaan villiin kiitoon kohti naapurin syksyllä puituja peltoja. Luonnollisesti tämän saaminen kiinni tarhasta tapahtuu hyvinkin pitkälti ponin lyhyttä mielenkiintoa hyväksikäyttämällä ja napsauttamalla naru hetimiten kiinni, muuten tamman perässä on ihan turha hölkätä menemään. Nokalla on vaan aina niin hirveä kiire (jonnekin) ja niin paljon ihmeteltävää, ettei poni vaan malttaisi keskittyä yhteen asiaan kerrallaan. Sen totuttaminen narussa kävelyyn olikin hyvin pitkään kestänyt kahden miehen projekti, jotta tästä formulasieluisesta hevosesta saatiin edes jotenkin hyppysissä pysyvä hevoskansalainen. Ja ei se vieläkään ihan täydellinen oppikirjaesimerkki kiltistä talutettavasta ole, mutta ennakoimalla ja varautumalla vikkeliin tilanteisiin pötkii jo pitkälle, eikä perässä.

Vaikka Nokan vauhti maasta käsin aiheuttaakin lähinnä harmaita hiuksia ja harmia, on se jo satulasta koettuna paljon mieluisampaa, paitsi alkupukittelujen aikana. Hyvinkin osana Nokan arkirutiinia lämmittelyissä (ja monesti esteradoilla) takapää lentää ihan elämänilosta ja menohaluista johtuen, mutta pitkäjäntäinen koulutus on saanut Nokankin tasaantumaan muutaman kierroksen jälkeen - kunnes taas mennään, tietenkin!
Nokka vaatii siis hieman ylimääräistä lämmittelyaikaa tasatakseen vauhdinhimojaan, varsinkin sileälle suunnatessa, ettei rata mene pelkäksi raivokävelyksi. Sen saatuaan Nokka osaa kyllä sipsutella ihan siivostikin, joskin aina varsin kiireisesti, eikä aika kulu pelkästään köydenvetoon tahdin määrääjästä. Kiireen alla tällä on loppupeleissä oikeasti hyvinkin sievät, matkaavoittavat ja liioittelemattomat askeleet, hyvä tasapaino ja rytmi, joten tästä sai aika helpostikin kaivettua esiin ihan kunnollisen kouluratsun, joka kääntäisi vaikka postimerkillä, jos se sattuu keskittymään tarpeeksi kauan.
Omalla tavallaan esteet taitavat olla kuitenkin Nokan the juttu, vaikka siinä sen kanssa on painittu suurimmat haasteet. Villeinä nuoruusaikoinaan tamma saattoi suorittaa radan niin yhdessä että yksikseen karisteltuaan ylimääräisen ratsastajan verran painoa selästään, mutta enää se ei meidän konkariratsastajia saa huijattua. Toki tällä saattaa olla enemmän tekemistä ratsastajien oppiessa tamman tavoille, kuin Nokan varttumisella, mutta nykyään radat suoritetaan yhteisymmärryksellisesti kimpassa. Suurin osa siis. Itse hyppäämisessä ei voi Nokkaa kyllä moittia sitten mistään. Rohkeus, tyyli on hyvää, vauhtia riittää hissuteltavaksi asti ja hevonen tuntuu nauttivan kyllä täysillä tekemästään.
Maastoratsuna Nokka on aina ollut vähän arveluttava, ja varsinkin maastoradoilla sillä on ollut tapana siirtyä oma-aloitteisesti kiitolaukkaan ja karauttaa rata itsenäisesti loppuun, mikäli ratsastaja ei ole osannut varautua ponin pyristely-yrityksiin. Pitkillä väleillä kannattaakin keskittyä hieman erilaiseen sähläämiseen satulassa, jotta polkua paukuttava Nokka pitää mielenkiintonsa myös selän suunnassa, eikä pelkästään menosuunnassa. Pelkkiä humputtelureissuja tämän kanssa tehdään harkitusti laiskassa hevosseurassa, ainakin siinä toivossa, ettei Nokka intoudu kilpalaukalle toisen yhtä vikkelän tyypin kanssa.

Nokan ainoa mörkö on ollut meillä traileri, joskin ei sillä siellä koskaan kamalaa ole. Nokkaa ei vaan kiinnosta semmoinen touhu, missä joutuu kyhjöttämään pitkään paikallaan, joten koppi ei ole sääntöön poikkeus. Sen kanssa kannattaakin ottaa pienet hölkät rampilta koppiin sisälle, jottei se ehdi muistelemaan turhia edellisiä reissuja ja pitkiä ajomatkoja.
Kisa- ja valmennuspaikat ovat aina lisänneet Nokan kierroksia, ja vaikka ensimmäisissä varsanäyttelyissä sen kanssa itkien kirosinkin, etten enää ikinä kiikuta sitä mihinkään näytille - olivathan ne menneet pääosin heittelehtivää, kylläkin iloista hevosta pidellen - olemme pikkuhiljaa totutelleet harjoituskisojen muodossa jännitystä lisääviin tilanteisiin. Nokka ei siis erityisesti pillastu vieraista paikoista tai kiireisistä ihmisistä ja hevosista, mutta tilanteen virittyneisyys saa sen helposti hieman tavallista herkemmälle ja räjähdysalttiimmalle tuulelle, ja sen lämmittelyt vaativat entistä enemmän huolellisuutta ja rauhoittelua. Nykyään olen luvannut itselleni, etteivät Nokan satunaistuneet ilonpurkaukset haittaa, eivätkä ne ole näyttäneet vielä häiritsevän ketään kanssakulkijaakaan, joten ponin kanssa voi jopa välillä heittäytyä vähän huolettomaksi ja ottaa vaan Nokan kanssa tilanteesta ilon irti ja keskittyä pelkästään omaan suoritukseen.

Sukutaulu

Nokka ei ole vielä tarjolla jalostukseen.

Nokan isä Tummapaahto on hieno tummankirjava pienori. Tumppi on vielä suhteellisen nuori, mutta hyvin kenttäuraa aloitellut, II -palkinnolla kantakirjattu pönäkkä poika, joka oli ensimmäistä kesäänsä jalostuksessa ihan pari vuotta sitten. Orin varsamäärä ei siis ehkä vielä päätähuimaavaksi ole päässyt, mutta varsat kertovat kuitenkin laadusta, joten Tumpin varsoja pääsee varmasti jossakin vaiheessa jokainen suomenhevosten kanssa harrastava näkemään. Omistaja on kuvaillut mainoksessa Tumppia meneväksi, reippaaksi ja rehelliseksi oriksi, joka on kuitenkin varsinaisen hellyydenkipeä ja perusluonteeltaan ihmistä kunnioittava.
Isänisä Mustatuli on sekin upea, pieni mustankirjava suomenhevosori, joka on edelleen tuttu näky kenttäkisoissa kulkeville. Mustiksi lempinimetty ori on kantakirjattu korotetusti I-palkinnolla jälkeläisten ja tulosten perusteella, ja vaikka orin lausunnossa toivottiin ehkä sporttisempaa kroppaa ja pidempää kaulaa, sai se kovasti kehuja hienosta nöyrästä ja reippaasta luonteestaan ja sopusuhtaisuudestaan. Musti on siis edelleen varsin aktiivinen reissumies, eikä omistaja ole vielä miettinyt kisauran paketoimista pienhevosten mestaruuden voiton jälkeenkään, mutta jotain vihjeitä jalostustyöhön keskittyvistä kesistä on jo annettu.
Isänemä Arabia oli aivan ihastuttava punaruunikko pienhevostamma, joka kantakirjattiin heti I -palkinnolle. Tammoille ominainen pitkä runko ei haitannut muuten hienossa, rotutyypillisessä pienhevosessa, ja erityiskehuja se sai vielä liikkeistään. Arabiaa nähtiin lähinnä näyttelyissä useasti BIS-voittajana sekä satunaisesti kotitallinsa läheisissä koulukisoissa sijoittuenkin, mutta muuten sillä oli varsin perinteinen siitostamman ura ja arki. Ihan hyvä niin, sillä Arabia oli erinomainen emä varsoilleen ja opetti esikoisestaan alkaen niistä kunnon hevoskansalaisia. Järkevä, nöyrä, hellä tamma, jolla riitti kuitenkin huumorintajua, niillä sanoilla sen omistaja sitä kuvaili. Arabia löydettiin lopulta kuolleena 29 vuoden iässä kotilaitumeltaan mitä todennäköisimmin sydänkohtauksen saaneena.

Nokan emä Hihitys on varsinainen vekkuli, mikäli on omistajaansa uskominen. Kirjava punarautias pientamma on vielä varsin nuori itsekin, yhden varsan osaavasti tavoilleen kasvattanut tamma, jonka jalostuskäyttö odottaa tulevaisuudessa estekenttien jälkeen. Lisäksi Hihitys on tarkoitus jalostusarvostella myöhemmällä iällä, kunhan sillä on jotain taustaa ja menestystä plakkarissa. Kaikin puolin lupaava nuori hevonen.
Emänisä Nokkela Naurulokki on oikea väriherkku voikonkirjavana pienorina, ja luonnollisesti sillä on ollut menekkiä jalostusrintamalla siitosurallaan. Nykyään parikymppinen ori on kuitenkin eläköitynyt touhusta ja töminästä, ja lähinnä tarhaa omistajansa ilona kotipihassa, satunaisesti erilaisissa tapahtumissa vielä ajettavana. Luka on kantakirjattu aikanaan III-palkinnolla, ja siihen toivottiin puolestaan jykevämpää luustoa ja mallia sekä pidempää kaulaa, mutta jalka-asennoista se sai kunniamaininnan arvosteluunsa. Lisäksi reipas, vähän turhankin kiireinen luonne mainittiin myös sanallisesti.
Emänemä Hippas-Tiina oli rautiaankirjava pientamma, josta on jäänyt varsin vähän tietoa. Se syntyi, eli ja kuoli kotitilallaan Karjalassa, sitä käytettiin parin näyttelyn verran esillä nuorena ja oikeastaan sen jälkeen se jäi pelkäksi harrasteratsuksi omistajalleen. Tallikisoja ihmeellisemmin Tiinaa ei nähty kisakentillä, mutta monikäyttöisyydestä sitä on kehuttu, ja joitakin kuvia niin este- että koulukentiltä tammasta on löytynyt. Tyypilliseen suomalaiseen tapaan myös Tiinaa on kuitenkin käytetty pari kertaa jalostuksessa, ja sen molemmat tammajälkeläiset myytiin heti vieroitusiässä ja molemmista on kerrottu pelkkää hyvää, joskin vilkasluontoisia ovat kumpikin. Tiinan kuolinvuosi on perimätiedon mukaan ollut melko pian toisen ja viimeisen varsansa jälkeen.

Kilpakalenteri

näyttelyt

30.09.2022 Adina / tuomari Lissu T. / 05/11, irtoSERT
17.10.2022 Pyökkipolku / tuomari vibaja / 02/11, irtoSERT

Päiväkirja

00.00.0000 merkintä © kirjoittaja

tekstiä.

Nokan kuvat © kuvaaja ei halua nimeään mainittavan, kiitos!
Nokan tekstit © omistaja, ellei toisin mainittu